the treasure chest

vaikka prinsessaleikit ja merirosvoaarrejahdit ovatkin nykyään (valitettavasti) vain muisto kaukaisesta menneisyydestäni, on lapsuusajoilta onneksi jäänyt jotain perin tärkeää muistiin: nimittäin se, ettei koruja voi koskaan olla liikaa.

pieniä, suuria, kimaltavia, kiiluvia, ajan hapattamia. koruihin liittyy valtavasti muistoja ja fiiliksiä, eikä pelkästään omia, vaan myös niiden aiempien omistajien. minulle korut ovat aarteita. sellaisia, joita käyttää vuosia ja taas vuosia, jotka unohtaa ja taas löytää, ja joista ajan huljuessa eteenpäin muodostuu oikeastaan sellainen ihan pikkiriikkisen pieni osa omaa identiteettiä. tai no, ehkä vähän isompikin osa kuin vain pikkiriikkisen pieni. siksi sormitatuointikin varmaan tuntui minulle niin itsestäänselvältä jutulta. onpahan nyt sitten ihan oikeasti ikuinen, ihoon tikattu "sormus" messissä ja onnea tuottamassa.

aarteita ei tietenkään sovi säilyttää ihan missä vaan, joten olin aika onnellinen, kun tämä lasinen säilytysrasia, aka aarrearkku, osui nenäni eteen eräässä stadin sisustusliikkeessä jo toista vuotta sitten. mukaanhan tuo silloin lähti, ja siitä oikeastaan on tullut tietynlainen aarrekokoelmani jatke.

ja kuten jokainen kunnon aarrearkku, tämäkin on sen verran sopivan täynnä, ettei kantta saa kiinni väkisinkään.

short story equally short:

although it's (unfortunately) been awhile since i last dressed up as a princess or searched for a pirate treasure, there's one childhood wisdom i haven't forgotten: you can never have too much jewelry.

big, small, shiny, dusty. so many memories attached, and not just your own: if it's an old piece, also the previous owners'. i think of jewelry as treasure. something you use for years and years, that you forget and then find again and that, over time, may end up as a tiny part of your identity. or a bit bigger than tiny. that's also why i probably chose to get a finger tattoo: atleast now i have a permanent "ring" inked on my finger and bringing me good luck.

but here's the thing about treasures: the place you keep it in is almost as important as the treasure itself. so when this glass box, aka the treasure chest, caught my eye a few years back at a home decor shop, i couldn't leave without it and, instead of it just being a regular container, it has certainly become a part of my treasure collection. and, as with every proper treasure chest, this one too is so conveniently full that you can't close the lid however much you try.

un poco de españa

Finskin suorien Aasian lentojen hintoja kauhisteltuani Valenciaan vaihtoon lähtevän koulukaverini puolivitsillä heittämä "no mut hei, lennät Barcelonan kautta" osoittautuikin sitten ihan toteutuskelpoiseksi ajatukseksi. pikainen vertailusessio: Finnairin suorat lennot Osakaan ~1200€. lento Barcelonaan, viikon loma Valencia-Barcelona-akselilla kolmen gimmafrendin kanssa ja lento Barcelonasta Dohan kautta Osakaan ~900€. tästä voi myös vetää sen loogisen johtopäätöksen, että ekstra-vacaciónesini ansiosta jään 300€ plussan puolelle. minkä huippukirjanpitäjän ja budjetti-insinöörin maailma minussa menettääkään!

lentolippujen ostoa ja suunnitelmien lukkoonlyömistä oli toki juhlittava - yllä tönöttävät biitsisandaalit hyppäsivät laukkuun mukaan Zarassa. vähän vaikea vielä uskoa ikkunasta ulos pälyillessä, että näille ehkä ihan tosissaan tulee tänä kesänä käyttöä. laskiessani päiviä lähtöön joudun siis tällä erää käyttämään mielikuvitustani ja visioimaan jalkojeni alla olevan karvamaton sijaan kultaista hiekkaa, ja kurkkuni karheuden johtuvan orastavan kevätflunssan sijaan liiallisesta sangrian litkimisestä. ¡sí!

short story equally short:

thanks to Finnair's crazy expensive ticket prices to Asia (~1200€) i will now be flying to Barcelona in August, spending one week in Valencia and Barcelona with my friends and then flying from Barcelona to Doha and from Doha to Osaka (overall ~900€). with my ingenius calculating skills i have come to the conclusion that the one week vacation in Spain will in this case leave me with extra 300€. amazing.
big decicisions always come with a chance to celebrate, and celebrate i did - by buying a nice pair of Spain-ready beach sandals from Zara. but as i won't be leaving anywhere in awhile, i will have to try and imagine for now that the rug beneath my feet is golden sand and that my throat is not sore because of the spring flu but because i have been drinking a bit too much sangria. ¡sí!

city at the end of the world

seuraavaksi pieni kooste kuukauden takaiselta Budapestin matkalta. ja kun sanon pieni kooste, tarkoitan sitä: porukkamme räpsi reissun aikana yhteensä reilut tuhat kuvaa ja oma jokseenkin maaninen panokseni oli siinä suunnilleen kuudensadan kappaleen tienoilla. lupaan pyhästi ensi kerralla Budapestiin lähtiessäni jättää kameran kotiin - ihan osanottajien mielenterveyden ja henkisen tasapainon säilymisen vuoksi.

läksimme siis reissuun kuuden hengen porukalla moikkaamaan Budapestissa nykyään asuvaa ystäväämme Mariaa. tiiviin mutta rennonletkeän tunnelman varmistaakseen turistiopas-emäntä-GPSpaikantimemme Maria myös kätevästi majoitti meidät matkan ajaksi 30 neliön yksiöönsä.

Marian kotihuudeja Pestissä. voisikohan tämän sisäpihan jotenkin teleportoida Suomeen? tai koko Pestin? rappioromantiikan suurena kannattajana Pest oli minusta yksi koko reissun ehdottomasti parhaita juttuja.





saatiin aito unkarilainen ystävä jo heti ensimmäisenä aamuna! päivä ei voi olla huono, jos se alkaa sillä, että ovesta ulos astuttuaan katselee ensimmäisen vartin mustan karvapalleron sekopäistä rallia pitkin sisäpihaa. niin viihdyttävää.


Pestin puolella talot olivat joko kuluneita, ränsistyneitä tai romahduspisteessä, ja juuri siksi niin sairaan kauniita. vaikka myönnänkin harakkamaisen mieltymykseni hienoon ja kiiltävään, rönsyilevä rauniomeininki saa sisäisen ghettoilijani fiiliksiin paljon varmemmin. kaiken maailman markopaanasille ja teuvolomaneille Pest saattaa sen sijaan olla aika epämiellyttävä paikka.






Unkarin ensimmäisen kuninkaan mukaan nimetyn Pyhän Tapanin kirkon tornista oli aika hulppeat maisemat yli Budapestin.


...onneksi tyylilleni uskollisena keskityin upean näköalan sijaan ottamaan kuvia likaisista kivistä.

seitsenhenkisen tuomariston yksimielisellä päätöksellä tämä kauppa erikoisine mainosnukkeineen myy selkeästi välineitä nuohoojille, murhaajille tai murtovarkaille. tai kaikkien edellämainittujen yhdistelmälle.





yöaikaan Pest oli paikoittain kuin maailma zombie apocalypsen jälkeen.


...tai pelottavien lelujen maailmanvalloituksen jälkimainingeissa.

kyhään lähiaikoina kasaan vielä toisen postauksen Budapestin kaksista kasvoista - erityisesti Budan puolella talot eivät nimittäin olleet taloja eivätkä varsinkaan raunioita, vaan linnoja. ihan äärimmäisen mielenkiintoinen kaupunki, jäi oikein harmittamaan ettei reissu kestänyt pidempään. Maria tulee ehdottomasti saamaan minusta riesan vielä uudemman kerran. :D

long story short:
here's a few pictures of me and my friends' trip to Budapest last month. it must be one of the most interesting, versatile places i've ever been to: definitely a city of many faces. what i especially fell in love with was the ghetto-ish Pest where we lived, the beauty of its worn out houses and the feel of decadence. at the same time, i found Pest to be warm and lively and overall enjoyed the trip tremendously. this visit to Budapest will definitely not be my last. :D since i still have so many pictures to show you guys, i'll try and make another post soon of the different kind of beauty of Buda, where houses were not houses but castles.

four eyes

sain ensimmäiset silmälasini ala-asteen kuudennella luokalla, vaikka ne olisivatkin tulleet tarpeeseen jo paria vuotta aiemmin. oppitunneilla olin pärjännyt hurjalla silmien siristelyllä (=sisäänrakennettu zoom, joka kyllä oikeasti toimi tiettyyn pisteeseen asti) sekä kopioimalla taululle kirjoitetut jutut kavereiden vihkoista. luokanopettajamme viimein hermostuttua siihen, että hänen luokassaan istui päivästä toiseen likinäköinen myyrä ihmistytön sijaan, oli minun pakko niellä kaksitoistavuotiaan ylpeyteni ja hankkia lasit. ärsytti. 

minulla oli koko nuoruuteni ajan keskivakava silmälasikompleksi. eikö se muka riittänyt, että tyylitajuni oli niin surkea, että minun on vaikea repiä huumoria vanhoista valokuvista edes tällä nykyisellä, vinksahtaneella huumorintajullani, tai se, etten olisi osannut pitää kajalia kädessä oikein päin vaikka olisi aseella uhattu, tai se, että teini-iän näppylät tuntuivat välillä loistavan Marsiin asti? piti vielä olla sokeakin?

lukiossa päätin vihdoin, että kiitti nyt riitti. lasit vaihtuivat piilolinsseihin salaminnopeudella ja sillä tiellä ollaan oltu aikalailla tähän päivään asti. viimeisen puolen vuoden aikana olen kuitenkin alkanut huomata pientä muutosta asenteessani. päivä ei enää ole pilalla, jos kotoa lähtee lasit nenänvarressa. kun laseihin talvella pamahtaa huurre joka kerta, kun hyppää julkiseen tai pääsee lämpimään ja haparoidessaan sokkona suuntaa kompastuu omiin jalkoihinsa, ärsyttää minua keskimäärin puoli prosenttia vähemmän kuin aiemmin. ehkä olen vihdoin 25 vuoden iässä ottanut askeleen lähemmäs asian hyväksyntää. olen likinäköinen.

(asiaan saattaa toki vaikuttaa myös se, että olen useamman kerran saanut kuulla näyttäväni skarpimmalta lasit päässä. aivojumpat ja sivistävä kirjallisuus jääkööt unholaan: tässä on maailman helpoin tapa kartuttaa ÄO:taan.)

long story short:

i got my first glasses when i was on sixth grade and hated them with the burning rage of a twelve-year-old. years passed, glasses changed and my irritation level just kept on growing, until finally, at the age of tender seventeen, i bought my first pair of contacts. i've used contacts ever since and only recently have i noticed some changes in my attitude towards glasses - maybe i'm starting to come to terms with the fact that i'm myopic. or maybe it's just because people keep telling me i look clever with my glasses on. farewell brain teasers and challenging literature: here's the easiest way to increase your IQ.

HOOPER'S ELECTRIC

images via Thomas Hooper website

Thomas Hooper on ehdoton suosikkitatuoijani ja ehkäpä myös yksi suurimmista taideidoleistani koskaan. kyseessä on brooklyniläinen monitaituri, joka tatuoimisen ohella suunnittelee muun muassa levynkansia ja erilaisia kuvituksia.

Hooperin kädenjäljessä yhdistyy suunnilleen kaikki se, mistä olen ikinä diggaillut: sairaalloisen tarkat yksityiskohdat, koristeellisuus, geometria, mystiikka, taruolennot, eläimet, ötökät sekä tottakai pääkallot. en varmaan koskaan tule kasvamaan henkisesti niin vanhaksi etteikö sisäinen teinarini osaisi arvostaa paria pirun siistiä mandalapääkallotatuointia. (Hooperin taidetta on jatkuvasti esillä erilaisissa näyttelyissä ja Game of Thrones -fanina minun on pakko mainita, että eräs hänen työnsä oli juuri esillä Mondo Galleryssa osana HBO:n GoT -aiheista näyttelyä. hii.)

vaikka ihan lähitulevaisuuden suunnitelmiini ei kuulukaan lisätatuointien hankkiminen, on yksi juttu vissi - jos ikinä saan tilaisuuden käydä leimauttamassa itseni tällä herralla, se tilaisuus tulee niiiin käytettyä.

short story even shorter:

here you can see the work of my favorite tattoo artist of all time: Thomas Hooper. somehow he manages to combine in his art pretty much all the things that i have ever liked: obsessive use of details, geometry, mystique, mythical creatures, animals, bugs and last but certainly not least.. skulls. i don't think i will ever grow mentally too old to stop appreciating a few very nice mandala skull tattoos.

if i ever got the change to get tattooed by him, i'd do it in a heartbeat.

herd

minä, eläintarhani ja muutama muu suunnataan huomenna kohti Budapestiä. passi, check. hammasharja, check. vain Tino Singh puuttuu, mutta jos maahanpääsy siitä riippuu, olen valmis räväyttämään pari ysäritanssimuuvia tullivirkailijalle.

Vaikka olenkin tullut siihen tulokseen, että kaveriporukalla on siistiä matkustaa, kaikkein siisteintä matkustaminen on isolla kaveriporukalla - sellaisella, joka vie shoppailureissulla jalkakäytävän leveydeltä tilaa, jonka on ravintolassa vaikea mahtua samaan pöytään istumaan ja joka ärsyttää kälätyksellään jokaista ohikulkijaa sadan metrin säteellä. erinomaista.

short story even shorter:
me, my zoo and some old friends are leaving for Budapest tomorrow. i've always loved traveling with friends, but nothing beats traveling with a lot of them - so that you and your herd of friends will be on everyone's way everywhere, you will have to take extra tables in a restaurant, and your loud quacking will be enough to annoy anyone within a radius of 100 meter. excellent.

mom, i did it

tämä rähjäisen ällötyytyväinen ilme on ikuistettu viime perjantai-iltana kesken pyykinpesun, hetki sen jälkeen, kun olin saanut kuulla lähteväni ensi syksyksi vaihtoon mualimalle. viimevuotisen turbovaihdehikipinkoiluni tuotettua toivotun tuloksen olikin aika sairaan siistiä hengähtää kerran syvään - sillai kunnolla, hierojalta kun oli aiemmin tullut sellaista palautetta, etten kireyttäni hengitä juuri lainkaan - ja tajuta, että voin haudata hikipinkoilut just niin syvälle, että kyseinen syvyys on synonyymi sanonnalle, joka parhaiten sitä toimintaa kuvaa: olla syvältä.



kotihiiri-minäni on parin viime vuoden aikana omaksunut joukon erinäisiä kotihiiritapoja, ja tässä niistä yksi: kynttilöiden polttaminen. vaikka teemaan sopisikin juhlallinen julistukseni siitä, että kynttilät on sytytetty kiitokseksi esi-isilleni vaihtoon pääsyn johdosta, taidan kuitenkin mieluummin kertoa karun totuuden. otetaanpa havainnollistava esimerkki: huonot (ja siksi niin ihanat) tv-ohjelmat. tunnelmallinen kynttilänvalo tuo rempseällä tynesidebrittiaksentilla ääntävän, oranssiin itseruskettavaan nilkkojaan myöten dipatun ja kannat katossa puolet elämästään viettävän tsirbulan olemukseen sellaista mystiikkaa ja vetovoimaa, ettei Geordie Shoren jaksoa vaan voi lopettaa kesken. kaikkeen pelkkä kynttilänvalokaan ei silti pure: kestäisin katsoa jakson Iholla-sarjaa vittuuntumatta ehkä siinä vaiheessa, kun kynttilät olisivat sytyttäneet sekä verhoni että minut tuleen ja sammutustyö veisi huomioni pois itse ohjelmasta. haluaisinkin ehdottaa sarjalle uutta nimeä: Piikki ihon alla. gggghhhh.

short story even shorter:
first up is the disgustingly self-satisfied face of someone who has just heard they've been accepted into an exchange program for the next fall semester, and the candles... well, instead of saying something solemn like 'The candles were lit to thank the spirits of my ancestors for the acceptance' i'll just be honest: even the crappiest show on tv transforms into something mystical and exciting when you light a few candles in the room. try it sometime.