sain ensimmäiset silmälasini ala-asteen kuudennella luokalla, vaikka ne olisivatkin tulleet tarpeeseen jo paria vuotta aiemmin. oppitunneilla olin pärjännyt hurjalla silmien siristelyllä (=sisäänrakennettu zoom, joka kyllä oikeasti toimi tiettyyn pisteeseen asti) sekä kopioimalla taululle kirjoitetut jutut kavereiden vihkoista. luokanopettajamme viimein hermostuttua siihen, että hänen luokassaan istui päivästä toiseen likinäköinen myyrä ihmistytön sijaan, oli minun pakko niellä kaksitoistavuotiaan ylpeyteni ja hankkia lasit. ärsytti.
minulla oli koko nuoruuteni ajan keskivakava silmälasikompleksi. eikö se muka riittänyt, että tyylitajuni oli niin surkea, että minun on vaikea repiä huumoria vanhoista valokuvista edes tällä nykyisellä, vinksahtaneella huumorintajullani, tai se, etten olisi osannut pitää kajalia kädessä oikein päin vaikka olisi aseella uhattu, tai se, että teini-iän näppylät tuntuivat välillä loistavan Marsiin asti? piti vielä olla sokeakin?
lukiossa päätin vihdoin, että kiitti nyt riitti. lasit vaihtuivat piilolinsseihin salaminnopeudella ja sillä tiellä ollaan oltu aikalailla tähän päivään asti. viimeisen puolen vuoden aikana olen kuitenkin alkanut huomata pientä muutosta asenteessani. päivä ei enää ole pilalla, jos kotoa lähtee lasit nenänvarressa. kun laseihin talvella pamahtaa huurre joka kerta, kun hyppää julkiseen tai pääsee lämpimään ja haparoidessaan sokkona suuntaa kompastuu omiin jalkoihinsa, ärsyttää minua keskimäärin puoli prosenttia vähemmän kuin aiemmin. ehkä olen vihdoin 25 vuoden iässä ottanut askeleen lähemmäs asian hyväksyntää. olen likinäköinen.
(asiaan saattaa toki vaikuttaa myös se, että olen useamman kerran saanut kuulla näyttäväni skarpimmalta lasit päässä. aivojumpat ja sivistävä kirjallisuus jääkööt unholaan: tässä on maailman helpoin tapa kartuttaa ÄO:taan.)
long story short:
i got my first glasses when i was on sixth grade and hated them with the burning rage of a twelve-year-old. years passed, glasses changed and my irritation level just kept on growing, until finally, at the age of tender seventeen, i bought my first pair of contacts. i've used contacts ever since and only recently have i noticed some changes in my attitude towards glasses - maybe i'm starting to come to terms with the fact that i'm myopic. or maybe it's just because people keep telling me i look clever with my glasses on. farewell brain teasers and challenging literature: here's the easiest way to increase your IQ.
